9.12.1994

Hakemus Heinolan käräjäoikeudessa

Suomen Säästöpankki - SSP Oy esitti käräjäoikeudelle 14.2.1994 saapuneessa hakemuksessaan, että kaupungininsinööri A ja hänen seitsemän myötäpuoltaan Heinolan Säästöpankin hallituksen varsinaisina jäseninä sekä pankinjohtaja B, pankinjohtaja C ja entinen pankinjohtaja D (vastapuolet) pankin luottovaltuutettuina ja pankin hallituksen tekemien luottopäätösten esittelijöinä olivat huolimattomasti ja varomattomasti menetellen päättäneet luotottaa erästä maksukyvytöntä yritystä. Lisäksi he olivat jättäneet vaatimatta riittävät ja turvaavat vakuudet. Menettelyllään he olivat aiheuttaneet pankille 9 500 000 markan suuruisen vahingon, jonka korvaamista korkoineen pankki vaati käräjäoikeudessa vireille panemassaan kanteessa. Otettaessa huomioon vahingon suuri määrä ja vahingonkorvausta koskevan oikeudenkäynnin otaksuttavissa oleva pitkä kesto, oli olemassa vaara, että vastaajat kätkivät, hävittivät tai luovuttivat omaisuuttaan tai muutoin menettelivät pankin saamista vaarantavalla tavalla. Sen vuoksi pankki pyysi, että vastaajien omaisuutta määrättäisiin pantavaksi takavarikkoon niin paljon, että vahingonkorvaussaaminen korkoineen turvattaisiin.

Vastaukset

A ja muut hallituksen jäsenet vastustivat hakemusta ja vaativat sen hylkäämistä. He esittivät, ettei pankilla ollut väittämäänsä saamista. Pankin vaatimus ei perustunut saamistodisteeseen tai muuhun selkeään todisteeseen. He eivät olleet luottopäätöksiä tehdessään syyllistyneet pankkiin nähden huolimattomuuteen tai varomattomuuteen, kun noita päätöksiä arvioitiin niiden tekoaikana vallinneiden olosuhteiden ja silloin käytettävissä olleiden selvitysten ja tietämyksen perusteella. Pankille luotonannon yhteydessä toimitettujen vakuuksien realisointi oli edelleen kesken eikä vahingon määrä ollut vielä selvitettävissä. Vastaajille oli myönnetty tili- ja vastuuvapaus niiltä tilikausilta, joiden kuluessa vahinkoa aiheuttaneiksi väitetyt päätökset oli tehty, eikä vastuuvapauden myöntämisen jälkeen ollut tullut esille mitään seikkaa, joka ei sitä myönnettäessä olisi ollut tiedossa. Epäselvää tässä vaiheessa oli myös se, missä määrin kysymyksessä olevan velallisyhtiön velkakanta oli muodostunut jo ennen kyseisiä tilikausia, jolloin pankin väittämä vahingonkorvausoikeus oli vanhentunut. Edelleen oli epäselvää, missä määrin nyt kysymyksessä olevat ja virheellisiksi väitetyt luottopäätökset olivat koskeneet vain aikaisemmin myönnettyjen luottojen järjestelyä ja hoitoa ilman että niistä sinällään olisi aiheutunut pankille mitään uutta vahinkoa. Lisäksi he kiistivät hukkaamisvaaran olemassaolon ja katsoivat, että takavarikko aiheuttaisi heille huomattavaa haittaa ja vahinkoa.

Myös B, C ja D vastustivat hakemusta edellä mainituilla perusteilla ja vaativat sen hylkäämistä. Lisäperusteluina C ja D esittivät, etteivät he olleet päättäneet eivätkä esitelleet pankin hallitukselle kyseisen luoton myöntämistä, mikä tehtävä ei edes kuulunut heidän toimialaansa. Lisäksi he olivat olleet työsuhteessa pankkiin eivätkä he olleet syyllistyneet sellaiseen tahallisuuteen tai törkeään tuottamukseen, että työnantaja olisi työsopimuslain 51 §:n 2 momentin mukaan ollut oikeutettu saamaan heiltä vahingonkorvausta.

Käräjäoikeuden päätös 28.3.1994

Käräjäoikeus lausui, että takavarikko voitiin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaan määrätä, jos hakija saattoi todennäköiseksi, että hänellä oli saaminen, joka voitiin määrätä maksettavaksi ulosottolain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla ratkaisulla, ja oli olemassa vaara, että vastapuoli kätki, hävitti tai luovutti omaisuuttaan taikka menetteli muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla. Hakijapuolella täytyi siis olla todennäköinen saatava ja vastaajapuolella edellytyksenä oli omaisuuden hävittämisen tai muun vastaavan toimen vaara.

Oikeustieteellisen kirjallisuuden ja oikeuskäytännön mukaan ei takavarikon edellytyksiä harkittaessa hakijalle ollut juurikaan asetettava velvollisuutta näyttää omaisuuden hävittämisen tai muun vastaavan toimen vaaran olemassaoloa. Riittävänä pidettiin, että hakija väitti tuollaisen vaaran olevan olemassa ja ettei tuo väite ollut näkyvästi epätosi. Tässä asiassa ei hakijan esittämää väitettä hävittämisvaaran olemassaolosta voitu pitää sillä tavoin näkyvästi perusteettomana, että tämä takavarikon myöntämisen edellytys puuttuisi.

Toinen takavarikon myöntämisen edellytys oli, että hakija saattoi todennäköiseksi, että hänellä oli saaminen vastaajilta. Tuollainen todennäköisyys ei voinut tarkoittaa samaa varmuutta saamisen olemassaolosta kuin mikä oli saamisen tuomitsemisen edellytyksenä. Siitä, että saaminen oli lain mukaan saatettava todennäköiseksi, oli kuitenkin pääteltävä, että saamisen olemassaolo oli ainakin jossain määrin todennäköisempää kuin se, ettei sitä ollut olemassa. Saamisen todennäköisyyden kannalta, kun sitä tarkasteltiin takavarikon edellytysten harkinnassa, oli erotettavissa erilaisia saamisia siten, että ne ulottuivat todennäköisyyden kannalta vahvimmista, myönnetyistä tai esimerkiksi kirjallisiin saamistodisteisiin perustuvista saamisista esimerkiksi kiistettyihin sopimusrikkomuksiin perustuviin vahingonkorvaussaamisiin ja viime kädessä todennäköisyydeltään heikoimpiin eli kiistettyihin sopimussuhteen ulkopuolisiin, tuottamukseen perustuviin saamisiin, joiden mahdollinen olemassaolo lopullisesti selvisi vasta saamista koskevassa oikeudenkäynnissä.

Tässä asiassa kysymys oli viimeksi mainituista saamisista. Niiden todennäköisyys puheena olevassa suhteessa jäi riippumaan siitä, miten vastaajat olivat kiistämisensä perustelleet. Tässä asiassa vastaajien esittämät perusteet lähinnä huolellisuusvelvoitteen asettamisesta luottopäätösten aikaisen tiedon pohjalta harkittavaksi, myönnetyistä vastuuvapauksista, kanteessa tarkoitettujen luottopäätösten tekoajasta ja niiden merkityksestä aikaisemmin myönnettyjen luottojen uusimista tai järjestelyä koskevina päätöksinä sekä C:n ja D:n osalta heidän osallistumattomuudestaan luottopäätösten tekemiseen, olivat sellaiset, että asian tässä vaiheessa ei saamisen olemassaoloa voitu pitää todennäköisempänä kuin sitä, ettei saamista ollut olemassa. Tällä perusteella edellytyksiä takavarikon määräämiselle ei siten ollut olemassa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 10.6.1994

Pankki valitti hovioikeuteen ja toisti siellä hakemuksensa. Vastapuolet vastasivat valitukseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Perustelut

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaan turvaamistoimen hakijan tulee saattaa todennäköiseksi, että hänellä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi ulosottolain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla ratkaisulla. Ennen 1.12.1993 voimaan tullutta lainmuutosta (22.7.1991/1065) turvaamistoimen edellytyksistä säädettiin ulosottolain 7 luvun 1 §:ssä (3.12.1895/37). Sen osalta oli silloisten ulosotonhaltijoiden käytännön mukaan saamisen todennäköisyyttä koskevan edellytyksen harkinnassa erityisesti otettava huomioon turvaamistoimimenettelyn kiireellisyysvaatimus. Lainuudistuksen esitöistä (HE 1990 vp. n:o 179 s. 16 ja 17) ilmenee, että turvaamistoimesta päättämisen siirtyessä käräjäoikeudelle kiireellisyysnäkökohta on edelleen korostetun tärkeä. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 5 §:n 1 momenttiin on muun muassa tästä johtuen otettu säännös hakemuksen käsittelemisestä kiireellisesti.

Kiireellisyysnäkökohdan ohella on saamisen todennäköisyyttä koskevan edellytyksen tutkimisessa otettava huomioon, ettei turvaamistoimi saa sitovaa vaikutusta, vaan se tai sen toimeenpano on peruutettavissa tuomioistuimen tai ulosottomiehen toimesta. Pääasian ratkaisun yhteydessä turvaamistoimen voimassaolosta tai peruuntumisesta on aina lausuttava. Turvaamistoimen hakijan on myös yleensä asetettava vakuus siitä vastapuolelle syntyvästä vahingosta. Hakija on tuottamuksestaan riippumatta korvausvastuussa, jos osoittautuu, että turvaamistoimi on hankittu tarpeettomasti.

Esitöistä (s. 10 ja 12) ilmenee, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n asiasisältö on tarkoitettu säilyttää samana kuin se oli aikaisemman lain aikana ja että turvaamistoimesta päättäminen on pitkälle rinnastettavissa summaariseen riita-asioiden menettelyyn. Saaminen ei siten saa olla sillä tavoin oikeudellisesti perusteeton, ettei sitä koskevaa vaatimusta voida hyväksyä yksipuolisella tuomiolla. Saamisen tulee olla riittävästi yksilöity, mikä vahingonkorvausvaatimuksen suhteen tarkoittaa sitä, että on ilmoitettava vahinkoa aiheuttanut teko, syntynyt vahinko ja vastuuperuste.

Yksipuolisen tuomion antaminen ei edellytä tosiasia- ja näyttökysymyksen tutkimista muutoin kuin siltä osalta, etteivät kanteen perusteeksi vedotut tosiseikat ole mahdottomia tai tunnetusti epätosia. Turvaamistoimiasian käsittelyssä hakijalla ja hänen vastapuolellaan on kuitenkin tilaisuus esittää selvitystä. Saamisen tosiasiallista olemassaoloa on harkittava samalla tavoin kuin saamisen oikeudellista perustetta. Saaminen ei siis siitä esitetyn näytön valossakaan saa olla selvästi perusteeton.

A ja muut vastaajina olevat henkilöt ovat vastauksissaan kiistäneet tuottamuksen ja sen, että kyseisestä luottopäätöksestä olisi aiheutunut lopullista vahinkoa. He ovat myös vedonneet myönnettyyn tili- ja vastuuvapauteen sekä siihen, että pankin oikeus vahingonkorvaukseen olisi vanhentunut. Lisäksi C ja D ovat kohdaltaan vedonneet siihen, etteivät he olleet osallistuneet luottopäätökseen ja etteivät he työntekijöinä olleet syyllistyneet sellaiseen tahallisuuteen tai törkeään tuottamukseen, että pankki työnantajana olisi työsopimuslain 51 §:n 2 momentin nojalla oikeutettu vahingonkorvaukseen. Tällaisten vahingonkorvausasian käsittelyssä tarkemmin tutkittavien perusteiden esittäminen ei osoita saamisen selvää perusteettomuutta. Senkään, että pankin oikeus kanteen ajamiseen ja turvaamistoimen hakemiseen on kiistetty väittäen lainsäännöksiä tulkinnanvaraisiksi, ei voida katsoa osoittavan tässä tarkoitettua perusteettomuutta. Turvaamistoimenpiteen tarve päinvastoin korostuu tällaisissa tilanteissa sen vuoksi, että lopullisen ratkaisun saaminen pääasiassa saattaa pitkittyä. Nämä periaatteet vastaavat niitä, joita noudatettiin aikaisemmankin lain aikana turvaamistoimiasioiden käsittelyssä.

Myös hukkaamisvaaran osalta edellä selostetuilla yleisillä turvaamistoimimenettelyyn liittyvillä perusteilla on merkitystä. Hukkaamisvaaran voidaan siten katsoa olevan olemassa, jollei vaara esillä olevissa olosuhteissa ole varsin epätodennäköinen. Tässä tapauksessa hukkaamisvaaran olemassaoloa tukee myös se, että ilmoitettu saaminen on erityisen suuri.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että saaminen on sillä tavoin riittävästi yksilöity ja siitä on esitetty sellainen selvitys kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 § edellyttää ja että käsillä myös on säännöksen tarkoittama hukkaamisvaara. Pankilla, joka on jo pannut vireille vahingonkorvausoikeudenkäynnin A:ta ja hänen myötäpuoliaan vastaan, on siten oikeus pyytämäänsä turvaamistoimeen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio ja käräjäoikeuden päätös kumotaan. Määrätään pantavaksi takavarikkoon niin paljon A:n ja hänen myötäpuoltensa sekä B:n, C:n ja D:n omaisuutta, että pankin 9 500 000 markan suuruinen saaminen sille kunkin vastaajan osalta haasteen tiedoksiantopäivästä laskettavine 16 prosentin korkoineen tulee turvatuksi.